Heidän tultuaan Viipurin lyseoon ei sielläkään kukaan voinut ymmärtää, miksi he olivat joutuneet Helsingistä pois, niin tavattoman kiltin vaikutuksen he tekivät. He osasivat läksynsä aivan erinomaisesti, vaikka omalla tavallaan, väittäen muun muassa maantieteen tunnilla, että koko kaupunki oli alkujaan ollut iso rinkilä. Tälle naurettiin, mutta siitä ei kukaan pahastunut, sillä onhan Viipuri vieläkin kuuluisa rinkeleistään.
Toisilta pojilta he kuulivat, että maailmassa on sellaisia laivoja, jotka kulkevat veden alla ja joita sen vuoksi sanotaan vedenalaisiksi veneiksi. Eräänä päivänä kävellessään sillalla, joka vie linnan luona olevan salmen yli, sattui Mökö näkemään veden alta pistävän kepin.
— Tuossa on sellaisen laivan masto, sanoi hän.
— Tietysti se on laivan masto, sanoi siihen Luru.
He palasivat kaupungille, tapasivat kadulla tuttuja koulupoikia ja kertoivat niille, että olivat nähneet linnan sillan luona vedenalaisen laivan. Huhu levisi hirveällä vauhdilla. Muutamat riensivät heti sinne, toiset menivät kotiinsa ilmoittamaan, joista taas puhelimella kerrottiin asiat tuttaville. Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun koko kaupunki tiesi, että linnan luona oli vedenalainen vene.
Ja kaikki riensivät tietysti sitä katsomaan. Mikä tungos ja mikä ahdinko olikaan linnan lähellä! Ihmisiä oli niin paljon, että olivat tippua veteen. Ja kaikki katsoivat tuohon seipääseen ja uskoivat hekin, että se oli laivan maston huippu. Ja nyt odotettiin vain, että laiva nousisi veden pinnalle.
Kun tästä viimein oli selvitty ja koulun rehtori saanut tietää, mistä huhu oli saanut alkunsa, toimitti hän pojat junaan ja lähetti Kuopioon.
Täällä pojat olivat kolme päivää. Toisena päivänä he menivät Puijon mäelle kävelemään. Tämä on korkea mäki kaupungin lähellä. Oli syksy, ja eräs tummanruskeassa puvussa oleva muija oli sieniä poimimassa metsässä.
Hui, kuinka pojat pelästyivät nähdessään hänet takaapäin!
— Se on karhu, sanoi Luru, varmasti se on karhu!