Tulista vauhtia he menivät kaupungille ja huusivat pitkin katuja mennessään:
— Puijolla on karhu. Puijolla on karhu.
Aijai, mikä hätä syntyi kaupungissa! Muutamat panivat kiireesti ovensa lukkoon ja tukkivat ikkunansa siinä pelossa, että karhu voisi tulla heidän asuntoonsa. Mutta rohkeimmat läksivät karhua tappamaan. Suuri armeija järjestettiin. Kun kaupungissa ei ollut aseita, niin otti kukin mitä sattui löytämään, seipäitä ja hiilihankoja, muutamilla oli aseina ainoastaan vanhoja kalosseja, joilla he uskoivat voivansa lyödä karhun kuoliaaksi, niin urhoollisia he olivat. Kaupungin pormestari kulki suuri lippu kädessään palokunnan edessä kehoittaen sitä pontevuuteen. Poliisit, joilla oli aseita, paljastivat miekkansa ja koettivat näyttää urhoollisilta.
Ja nyt tämä joukko lähti Puijon mäkeä kohden. Kun he olivat sen huipulle päässeet, järjestäytyivät he rintamaan taistellakseen karhua vastaan. Poliisit, jotka alussa olivat näyttäneet urhoollisilta, pelkäsivät nyt aivan tavattomasti, vapisivat kuin haavan lehdet.
Pormestari oli kiivennyt mäellä olevaan näkötorniin ja tarkasteltuaan kaukoputkella seutua näki tuon saman ruskeapukuisen muijan ja erehtyi hänkin. Huusi tornista alas:
— Peto on tuolla! Hyökätkää sinnepäin!
Kaikki lykkivät edelleen poliiseja, jotka eivät mitenkään tahtoneet uskaltaa lähteä karhua tappamaan. Kun heitä lykättiin, niin täytyihän heidän mennä.
Kun he saapuivat muijan lähelle, niin silloin kaikki heittivät sitä kohden aseitaan, keppejä, hiilihankoja, vanhoja kalosseja ynnä mitä kullakin sattui olemaan.
Muija tietysti säikähtyi hirveästi ja hyppäsi pystyyn lähtien täyttä voimaa juoksemaan pakoon.
Ja silloin nähtiin, ettei siellä ollutkaan mitään karhua, ainoastaan vanha vaimo.