Saatuaan tietää rahamäärän suuruuden tuli isä Kiljunen parin tunnin ajaksi oikein vakavaksi. Mutta pian hän oli jälleen lohdutettu ja sanoi perheelleen:
— Rahat täytyy hankkia mistä tahansa, ei tässä auta mikään muu kuin myydä talo tai ruveta aarretta etsimään.
Eiväthän he mielellään olisi myyneet taloakaan. Ei siis auttanut muu kuin ruveta aarteen etsimiseen.
Kyllähän jokainen on lukenut kirjoista, että maassa on aarteita ja että toisinaan ihmiset niitä löytävätkin; varsinkin itämailla sellaista tapahtuu. Kun vain jossakin sellaista oli sattunut, niin arvelivat Kiljuset, että heillekin voisi sellainen onni tapahtua.
Heidän kotinsa lähellä oli suuri mäki. Sen sisässä he arvelivat aivan varmasti olevan aarteen. Ja kun Kiljuset kerran uskoivat jotain, niin he uskoivatkin aivan varmasti.
Kiireimmän kautta he siis nyt kokosivat lapioita ja muita sopivia aseita sekä läksivät mäelle. Kylän väki katseli ihmeissään heidän lähtöään, mutta kukaan ei kysynyt, minne he olivat aikeissa lähteä, eivätkä Kiljuset ilmoittaneet retkensä tarkoitusta.
Pian tultiin mäelle ja ruvettiin kaivamaan. Isä kaivoi omaa kuoppaansa, äiti omaansa, pojat kaivoivat yhdessä omaansa ja Pullakin kuopi, minkä pienillä käpälillään suinkin osasi. Pulla ei ollut oikein selvillä, mitä tarkoitusta varten hänen herrasväkensä oli tässä työssä, vaan arveli heidän etsivän peltomyyriä.
Pojat olivat nuorimmat, siis väkevimmätkin, ja heidän kuoppansa tuli piankin syvimmäksi. Multaa ja hiekkaa lenteli oikein korkealle, kun kaikki Kiljuset maassa myllersivät.
Kun tätä menoa oli jatkettu kaksi tuntia, tuli heidän nälkä ja he päättivät mennä kotiinsa syömään jatkaakseen sen jälkeen taas aarteen etsimistä.
Luru oli laihin, hänen ei ollut vielä nälkä, ja hän jäi sen vuoksi kuopalleen, ja Pulla, joka oli tottunut syömään milloin tahansa, jäi hänen seurakseen.