Sen laidassa on Kansallisteatteri, jossa juuri sinä iltana oli näytäntö. Sinne päätti isä Kiljunen viedä koko perheensä. Ja nyt sitä marssittiin teatteria kohden. Isä veti rattaita, pojat astelivat rinnalla, äiti kulki jäljestä, ja viimeisenä tuli Pulla, joka iloisesti hyppeli ja haukkui jokaista autoa, minkä sattui näkemään.
Teatterin eteiseen päästyä syntyi siellä olevan vartijan kanssa kova riita, sillä hän ei millään muotoa sallinut, että Kiljuset veisivät laatikkonsa teatteriin sisään. Eikä hän Pullaakaan tahtonut millään muotoa päästää sinne.
Kun siinä oli väitelty, suostui vartija ottamaan huostaansa laatikon ja Pullan. Isä Kiljunen osti pääsyliput, ja nyt meni herrasväki teatteriin.
— Näytäntö on jo alkanut, pitäkää kiirettä, sanoi ovenvartija.
Se oli varomaton sana sellaiselle joukolle, kuin Kiljusen herrasväki oli. Vai vielä piti pitää kiirettäkin!
He ryntäsivät sellaisella vauhdilla sisään, että ovissa olevat lasit helisivät ja katsomossa olevat ihmiset luulivat, että eteisessä tapahtui jotain kamalaa. Näyttelijätkin vähäksi aikaa taukosivat lavalla puhumasta. Pian kaikki kuitenkin rauhoittuivat nähdessään, että saliin oli tulossa ihmisiä ja että melu oli saanut alkunsa siitä.
— Missä meidän paikkamme on? huusi isä Kiljunen heti ovella, astuttuaan sisään pimeään saliin.
— Missä meidän paikkamme on? huusivat pojatkin.
Yleisö alkoi huutaa: sh, sh! Kiljuset luulivat, että se kuului asiaan, ja huusivat hekin: sh, sh! Siitä syntyi sellainen suhina, ettei laisinkaan kuullut, mitä näyttämöllä sanottiin. Ei se ollut välttämätöntäkään, sillä kaikkien huomio oli kääntynyt sisääntulevaan herrasväkeen.
— Keitä he ovat? kysyi eräs nainen vieressään olevalta naiselta.