Pojat päästivät sellaisen hurraahuudon, että pari asemalla seisoskellutta koiraa lähti häntä koipien välissä kiireesti karkuun ja veturinkuljettaja säikähdyksissään pani sellaisen höyryn veturiin, että koko juna lähti niin äkkiä liikkeelle, jotta monet junassa seisoneet putosivat istualleen.
Mökö ja Luru uskoivat, että he olivat saaneet sisaren, joka oli aivan heidän ikäisensä. Kummalliselta se kuuluu, mutta ihan totta se on, että Kiljusen pojat eivät koskaan olleet nähneet pikku lasta. Kyllä tämän seikan ymmärtää, kun ajattelee, millaisia nämä pojat olivat. Missä tahansa he liikkuivatkin, niin syntyi aina hirveä metakka ja hälinä, ja arvaahan, että äidit aina kiireimmän kautta veivät juuri pienet lapset turvaan, jotta ne eivät joutuisi metakassa tallattaviksi.
Luru nykäisi Mököä ja kuiskasi, jotta isä ei kuulisi, he olivat nimittäin koulussa oppineet jo kuiskaamaankin:
— Tietysti me sitä vedämme palmikosta!
Kiljusen poikien mielestä oli palmikosta nykiminen tytöille jotain hyvin hauskaa.
Arvaahan, kuinka pojat hämmästyivät nähdessään uuden sisarensa.
Eiväthän he olleet kuvitelleetkaan, että se olisi sellainen.
— Eihän se ole mikään tyttö, huudahti Mökö. Sehän on lihakäärö.
— Oikea kretliininen lihaklöntti! sanoi Luru.
— Se on kaunis tyttö, sanoi äiti Kiljunen, ja sen nimi on Olga
Vilhelmiina.
Pojat eivät sanoneet mitään, vaan menivät pois.