En voi enää varmaan muistaa, miten epäilys minussa heräsi, mutta kun aloin pitää häntä silmällä, niin tulin huomaamaan, että hän oli morfinisti. Huomasin nimittäin jonkun kerran aivan selvästi sen eroituksen, mikä ihmisen katseessa on, ennenkun hän on ruiskuttanut ruumiiseensa myrkkyä ja sen jälkeen.
Tiesinhän tämän paheen lääkäripiireissä jokseenkin yleiseksi. Olinhan kuullut siinä suhteessa suorastaan peloittavia juttuja, jonka vuoksi en sillä ensi alussa pannut sen suurempaa painoa. Ymmärsinhän minä sen niin erinomaisen hyvin! Olihan kiusaus ollut minulla itsellänikin. Kun on koko päivän uutterasti tehnyt työtä ja hoitanut praktiikkaansa, kun on yöllä saanut nousta parikin kertaa unesta, mennäkseen hoitamaan potilaita vaikeissa taudinkohtauksissa, kun sitten on uusi pitkä työpäivä edessänsä ja pelkää kesken uupuvansa, niin onhan suloista terästää voimiansa, varsinkin kun tietää sen voivan tapahtua niin helposti. Pieni ruiskutus ainoastaan, ja ihminen on taas täydessä vireessänsä.
Ehkä enemmän onnellisen sattuman kuin luonteen lujuuden kautta olin voinut tämän vaaran välttää. Sen vuoksi katselinkin häntä ainoastaan ihmisenä, joka sattuman kautta oli joutunut siihen, mistä itse olin päässyt vapaaksi.
Emme koskaan puhelleet tästä asiasta, jos satuinkin sen mainitsemaan, niin siirsi hän piankin keskustelun toisaanne. Mutta kun hän alkoi tuomita ankarasti kaikkia muita huumauskeinoja, joiden orjaksi ihmiset saattavat tulla, niin ymmärsin siitä, että hän sillä tahtoi ikäänkuin puolustaa itseään.
Hänen seuransa oli minulle niin virkistävä, hänen keskustelunsa niin pirteätä, hänen mielipiteensä usein niin sattuvia ja uusia, että millään tavalla en olisi tahtonut häntä loukata, peläten että sen kautta mahdollisesti kadottaisin hänen seuransa. Sen vuoksi päätinkin välttää keskustelussa kaikkea sellaista, joka jollain tavalla viittaisi hänen paheeseensa, ja sitäpaitsi, onhan joka ihminen vapaa ja oikeutettu tekemään itsensä kanssa, mitä hän tahtoo.
Vasta jos me toiselle ihmiselle tuotamme vahinkoa, silloinhan on ympäristön oikeus ja velvollisuus sekaantua asiaan.
Muuan potilas, joka pitemmän aikaa oli ollut hoidettavanani ja tuon potilaille ominaisen muuttamishalun vaikutuksesta oli etsinyt häntä ja antautunut hänen hoidettavakseen, sattui kuolemaan.
Olin ollut aivan varma omasta hoitotavastani, ja vaikkakin tauti oli harvinainen, oli se siksi selvä ja lääketiede todisti sen tavallisesti mahdolliseksi parantaa, että potilaan äkillinen kuolema suorastaan kummastutti minua. Tulin silloin ehdottomasti ajatelleeksi, että joku muu lisätauti oli ilmaantunut ja potilas sen vaikutuksesta kuoli, enkä siis tahtonut virkaveljeltäni mitään tiedustella.
Mutta kun potilas kuului varakkaaseen vanhaan sukuun, jonka jäsenet olivat aina tulleet ruumiinavauksen alaiseksi, niin pyysivät sukulaiset minua toimittamaan tämän tehtävän. Kun virkaveljeni häntä viimeksi oli hoitanut, ehdotin että hän sen tekisi, mutta, kun hän puolestaan kuuli suvun minua pyytäneen tähän toimeen, hän hienotunteisesti vetäytyi syrjään ja uskoi ruumiinavauksen minun huostaani.
Silloin se tuli ilmi!