Kun sitä seuraavana päivänä astuin hänen huoneeseensa aikana, joka ei ollut tavallinen, kuulin jo oven taakse sieltä keskustelua. Kun avasin oven, oli hänen seurassaan muuan sairashuoneen hoitajatar, nainen, jonka tiesin hyvin mielellään etsivän itselleen seuraa potilaiden joukossa. Heti huoneeseen tultuani hän poistui.
Virkaveljeni oli alussa hiukan hämillään, mutta voitti sitten piankin ja alkoi leikillisesti kertoa kaikellaisia juttuja siitä, kuinka naiset olivat häntä piirittäneet. Minä yhdyin tähän leikilliseen puheeseen ja lausuin, etten laisinkaan ihmetellyt sitä, sillä olihan hän joka suhteessa suoranainen lumooja. Lähdettyäni hänen luotaan en kuitenkaan voinut poistaa pientä epäilystä. Kun sairaanhoitajattarella oli hallussaan morfinia, niin epäilin, että virkaveljeni oli pyytänyt ja saanut häneltä kaipaamaansa ainetta. Tullakseni tästä asiasta varmaksi, muutin sairaanhoitajattaren pienen tekosyyn nojalla aivan toiseen osastoon ja asetin hänen sijaansa vanhemman hoitajattaren, johon kaikessa saatoin täydellisesti luottaa.
Kun nyt seuraavana päivänä saavuin potilastani katsomaan, oli hän kyllä iloinen, mutta käsien hermostuneesta liikkeestä huomasin, että iloisuus oli teeskenneltyä. Olen lääkärinä tullut siihen huomioon, että ihmiset oppivat valehtelemaan kasvoillaan ja silmillään mutta kädet ilmaisevat hyvin usein totuuden.
Parin päivän päästä oli hän jo niin heikko, että hän tullessani lepäsi vuoteessaan.
Hänen täytyi nyt jo pyytää minulta morfinia, hänen täytyi se nyt tehdä ja senkautta todistaa, että minä olin ollut oikeassa. Mutta hän ei sitä tehnyt. Kun ihmettelin hänen vuoteessa makaamistaan ja kysyin häneltä syytä siihen, nauroi hän ainoastaan ja sanoi päättäneensä hyvän tilaisuuden tultua levätä perinpohjaisesti.
Eihän minulla ollut siihen mitään sanottavaa. Läksin varmasti vakuutettuna, että hänen jo seuraavana päivänä täytyi tunnustaa minulle kaikki.
Mutta kuinka hämmästyinkään, kun odottaessani tapaavani hermostuneen miehen, näinkin hänen istuvan pöydän ääressä lukemassa kaunokirjallisuutta, jota hän kaupungin kirjakaupasta oli tuottanut itselleen suuren määrän.
Hän oli myöskin tilannut kukkia huoneeseensa, ja pöydällä oli komea ruukussa kasvava ruusu. Kun hän hämmästyneenä näki minun sitä katselevan, niin sanoi hän:
— Te ette kai tiedäkään, että minä olen suuri kukkien ystävä?
Ja sitte hän alkoi suorastaan säkenöivällä tavalla puhua kukista vedoten väitteessään Maeterlinckin kirjaan "Kukkien intelligenssi."