— Mutta kaikki tavaranne?
— Olen kirjoittanut sukulaiselleni. Niin, tunnettehan hänet, tuon farmaseutin, jonka tapasitte luonani. Hän on hoitanut kaikki. Kun olen toimittanut muutamia pieniä asioita vielä, olen aivan vapaa.
Lausuin tulevani kaipaamaan häntä kovasti ja toivotin hänelle hauskaa matkaa ja hyvää praktiikkaa.
Hän läksi.
Olin asemalla häntä saattamassa ja otimme hellät jäähyväiset toisiltamme.
Samana iltana täytyi minun tulla illalla sairashuoneeseen. Muuan äkkiä sairastunut potilas oli tuotu sinne ja viety siihen huoneeseen, jossa virkaveljeni oli ollut. Sairaan vuodetta lähestyessäni satuin tyrkkäämään pientä pöytää, jolla oli virkaveljelleni tuotu ruukussa kasvava kukka. Ruukku putosi permannolle ja meni rikki. Sairaanhoitajatar kumartui kokoamaan ruukun sirut ja mullan. Mullan joukossa näin lasisiruja. Silloin ymmärsin kaiken. Hän oli koko ajan pettänyt minua. Hän oli sairashuoneeseen saanut kukkaruukkujen sisällä morfinituubeja.
Pari päivää myöhemmin hän lähetti minulle pääkaupungista komean kristallimaljan, jossa oli kauniita ruusuja. Tietysti juuri ruusuja? Suuttuneena heitin maljan seinään rikki.
Minun täytyi paljastaa tuo mies, estää häntä olemasta lääkärinä, sillä hän voi mikä päivä tahansa tehdä samanlaatuisen erehdyksen!
Olihan minulla todistuskappale, myrkyttämänsä potilaan sisäelimet, jotka olin jättänyt sairashuoneen leikkaussalin kaappiin, lasipurkkiin säilymään.
Riensin heti sinne. Avasin kaapin. Purkki, jonka kyljessä oli kuolleen potilaan nimi, oli tyhjä.