Tunsin kirkkoherran erinomaisen hyvin. Häntä pidettiin jokseenkin vapaamielisenä, mutta aviollisissa kysymyksissä hän oli suorastaan vanhoillisen vanhoillinen.
Kuvaavaa hänen luonteelleen on seuraava tapaus:
Hänen vaimonsa oli lapsivuoteessa, olin kutsuttu auttamaan. Pihtisynnytys oli välttämätön. Ilmoitin sen kirkkoherralle. Hän sanoi silloin, että minä en saa pihtiä käyttää, sillä raamattu määrää, että naisen on synnytettävä tuskalla, eikä sitä saa vähentää. Hän sanoi menevänsä toiseen huoneeseen rukoilemaan, jotta jumala auttaisi synnytystä. Sinä aikana minä tietysti tein kaiken niinkuin itse tahdoin. Kun hän kuuli lapsen itkua, palasi hän huoneeseen ja sanoi säteilevin silmin:
— Näettehän, että rukous auttoi!
Minä naurahdin ja vastasin:
— Mutta tällä kertaa ei pihtiä pitänytkään jumala vaan paholainen!
Uuden pappilan rakentamisessa olivat nämät miehet olleet yksissä hommissa, siten nimittäin, että toinen oli hankkinut siihen tarvittavat hirret.
Heistä oli senjälkeen tullut hyvät ystävät.
Olin aivan varma siitä, ettei kumpikaan enää koskaan kääntyisi puoleeni lääketieteellisessä tarkoituksessa.
Petyin.