Eräänä päivänä kutsui tukkikauppias minut telefoonilla luokseen. Olin varma siitä, että kysymys oli jälleen hänen vaimostaan.
Minut olikin kutsuttu heidän nuorimman, hiljattain syntyneen lapsensa tähden. Tällä oli myelocele.
Tämä selkäydintauti on parantumaton, sen tiesin, mutta taitavan leikkauksen avulla voi lapsen pitää kuitenkin elossa. Mutta että leikkauksesta ei mitään erikoisen suurta hyötyä ole lapselle, sen tiesin. Hänen alaruumiinsa oli halpaantunut, ja jos leikkaus tehdään, ja se onnistuu, eikä ilmaannu mitään tulehdusta, joka tässä tapauksessa oli tavattoman vaarallinen, niin saattoi lapsi elää muutamia vuosia ehkä enemmänkin, mutta sen alaruumis pysyi aina halpaantuneena.
Teki mieleni sanoa, että lapsen täytyy antaa kuolla, sillä miksi häntä elämällä kiusaisi. En sitä kuitenkaan tohtinut sanoa.
Mies vaati minua tekemään leikkauksen. Vältin sen sanomalla, etten ollut siihen kylliksi kykenevä. Neuvoin häntä viemään lapsensa pääkaupunkiin, koska siellä oli suurempia auktoriteettejä kuin mitä minä olin.
Vielä samana päivänä isä läksikin lapsineen Helsinkiin.
Kaksi päivää myöhemmin kutsui hän minut jälleen kotiaan. Hän oli palannut pääkaupungista.
— Mitä minusta nyt tahdotte? kysyin.
— Tohtorin täytyy toimittaa leikkaus, vastasi hän.
— Mitä Teille sanottiin Helsingissä? kysyin.