Astuin edellä vastaanottohuoneeseen. Hän seurasi minua ja jäi arkana oven suuhun seisomaan.
— Mitä on asiaa? kysyin.
Hän ei vastannut mitään. Kadulta tulevassa heikossa valaistuksessa näin hänen painavan päänsä kumaraan. Huivinsa oli valunut kaulaan ja hän pureskeli sen kulmaa.
— Oletteko sairas? kysyin.
Nyyhkytys nousi hänen rinnastaan. Kuulin sen aivan selvästi huoneen hiljaisuudessa.
Aavistin, että saisin olla enemmän sielun kuin ruumiin lääkärinä. Suuri hellyyden tunne valtasi minut tuota ehkä elämän taistelussa hätääntynyttä olentoa kohtaan.
— Istukaa, sanoin.
Menin hänen luokseen, kosketin hiljaa hänen käsivarteensa ja vein hänet tuoliin istumaan.
Aijoin sytyttää lampun, olin jo tarttunut sähkölampun nappulaan, kun jätinkin sen tekemättä. Jos hän lääkärin luo tulee aivan kuin rippi-isän luo, niin voi hän tunnustuksensa tehdä helpommin hämärässä. Istahdin tuolilleni ja kysyin hiljaa ja ystävällisesti:
— Mikä on nimenne?