Kynä oli kädessäni ja kuitenkin viivyttelin. Elävänä johtui mieleeni se hetki, jolloin tuon kuolleen lapsen äidin ensi kertaa näin.
Monta kuukautta sitten tuli eräänä iltahämäränä luokseni palvelustyttö. Varsinainen vastaanottoaika oli jo loppunut, olin sammuttanut valkean ja lojuin leposohvalla, antaen ajatusteni vapaasti kulkea milloin minnekin. Silloin kuulin ovikelloani arasti soitettavan, odotin, kukaan ei mennyt avaamaan. Kelloa soitettiin toinen kerta. Samassa muistinkin, että olin antanut palvelijattarelleni lomaa, hän oli pyytänyt päästä sukulaistensa luo. Menin siis itse avaamaan. Oven takana oli nuori, ujo tyttö.
— Minuako etsitte? kysyin.
— Niin.
— Mitä teillä on asiaa?
— Saisinko puhua tohtorin kanssa?
— Minun varsinainen vastaanottoaikani on jo loppunut, tulkaa huomenna.
— Enkö minä kumminkin saisi?
Aijoin jo käskeä häntä poistumaan, sillä itsekkäänä ajattelin, että minulla on oikeus käyttää muutamia tuntia lepoani varten, mutta hänen äänessään oli niin rukoileva sointu, etten hennonnut kieltää.
— Tulkaa sisään, sanoin.