— Kyllä minä sen tiedän. Mutta ehkä tohtori kuitenkin auttaa, kun minä asian selitän.
— Se on aivan suotta, minä en sitä voi tehdä! En saa, enkä tahdo!
— Tohtori kuuntelee kuitenkin, sanoi hän rukoilevalla äänellä, ja minä huomasin kuinka hän oli hätääntynyt ja pelkäsi, että minä käskisin häntä menemään, ennenkuin hän oli saanut sanoa sanottavansa.
Kun minä tiesin että jokaisella meistä ihmisistä on kerran elämässään getsemaane-hetkensä, että me jaksamme voittaa suurimmatkin surut, jos vain sinä hetkenä joku jaksaa meitä kuunnella, niin annoin hänen puhua.
Hämärässä näin, miten hänen lapsensilmänsä katsoivat suoraan minuun.
— Minä olen tätä asiaa niin paljon ajatellut. Kun minä en kerran tahdo lasta, niin minkä tähden minun täytyy se synnyttää?
— Teidän olisi tullut ajatella sitä aikaisemmin, sanoin hiukan tylysti, sillä en tahtonut ruveta mihinkään filosoofiseen keskusteluun palvelustytön kanssa.
Ehkä hän ei huomannut ääneni sointua tai olivat ajatukset tulleet niin ylivoimaisiksi, että hänen täytyi saada ne purkaa jollekulle.
— Niin, onhan kyllä tohtori oikeassa. Enhän minä olisi antanut mennä niin pitkälle, en koskaan, sillä ymmärsinhän minä, mikä häpeä siinä on, mutta kun hän uuvutti minut hyväilyllään, niin en lopulta tiennyt mitään, en osannut ajatella mitään, en osannut edes puolustaa itseäni.
Mitä minulla oli siihen sanottavaa, tiesinhän minä, että tottunut viettelijä voi saada valtaansa minkä tytön tahansa, ja että ihmisissä on onnen kaipaus hetkittäin niin suuri, että he pienestä murusta maksavat kaiken.