Tukholman rantaan tullessaan ottivat yhdessä matkustaneet toisiltaan kohteliaat jäähyväiset ja läksivät kukin omaan suuntaansa. Paul ja Samuel menivät etsimään Jokkimia saadakseen kuulla, mihin tuloksiin hän oli tullut.
Heidän kadottuaan sanoi maaherra Didrik Königille.
— Nyt on nopeasti toimittava voittaaksemme sen, mikä vielä on voitettavissa. Ensiksi riennän kreivi Brahen asuntoon saadakseni siellä tietää yhtä ja toista. Saamieni tietojen perusteella voimme sitten toimia. Jos kaikki on kadotettu, niin kiirehdimme pakoon, jos vielä voimme voittaa jotain, niin kukistamme vastustajamme.
Didrik, joka matkalla oli kovasti heikontunut, meni erääseen majataloon lepäämään. Maaherra kääriytyi viittaansa ja läksi astelemaan Pyhänhengen saarta kohden, jonka rannalla pohjoisen virtaväylän luona oli Pietari Brahen uusi kolmikerroksinen kivirakennus.
Tultuaan taloon hän ihastui huomatessaan, että eteishuoneessa oleva palvelija ei ollutkaan kreivin uskollinen vanha kamaripalvelija, Jaakko Hannunpoika, joka varmaankin olisi hänet tuntenut, vaan toinen, aivan nuori mies. Tältä maaherra kysyi, ottaako kreivi vieraita vastaan, mutta saikin kuulla, että kreivi paraillaan piti neuvottelua valtion kanslerin, Magnus de la Gardien kanssa.
Maaherra sävähti, hänessä heräsi ensi hetkessä se varmuus, että kreivi oli jo saanut kaiken tietää ja piti neuvottelua siitä, mihin toimiin olisi ryhdyttävä. Tästä hänen kuitenkin täytyi päästä varmuuteen ja hän kysyi sen vuoksi niin rauhallisella äänellä kuin suinkin voi:
— Tiedätte varmaankin, onko matkatoverini, josta jäin hiukan jälelle, muuan viipurilainen herra, Jokkim Frese, käynyt kreiviä tapaamassa?
— Sellainen mies kyllä kävi täällä eilen, sanoi palvelija. Muistan sen varsin hyvin, sillä olin silloin täällä ja menin ilmoittamaan kreiville hänen tuloaan. Mutta kreivi ei joutanutkaan ottamaan häntä puheilleen.
Konrad Gyllenstjerna hengähti helpotuksesta.
— Ilmoittiko hän teille asiansa? kysyi hän.