Hän nosti kätensä valaan. Jokkim säpsähti, siltä vanhuksen oikea käsi teki saman merkin, josta lapsikuninkaan soturit toisensa tunsivat.
— Siis tekin kuulutte meihin? sanoi Jokkim riemuissaan.
— Minä tässä maassa kaiken olen johtanutkin, vastasi vanhus hymyillen. Kun olin sinut nähnyt ja olin huomannut, että Barbara sinua rakasti, niin minä vähitellen Tukholmassa ollessasi valmistin lasten mielet siihen, että he lähtisivät pois miehen luota, joka ei ollut maallensa uskollinen. Minä ymmärsin, että teidän kahden täytyi kuulua toisillenne, sillä sinä kaipaat naisen uskoa tullaksesi joksikin, ja tunnen tuon hennon lapsen, hänellä on valoisa mieli, joka esteet voi voittaa ja tehdä miehen onnelliseksi.
Heillä ei ollut mitään toisilleen sanottavaa. Hiljaa he seisoivat. Samassa alkoivat tuomiokirkon kellot kumahdella, ja tyynessä talvipäivässä niiden kirkas sointu lainehti kauas. Ja oli aivan kuin taivaan kirkas kupulaki olisi kohonnut korkeammalle ja ihmisten olisi sen alla ollut helpompi hengittää.
End of Project Gutenberg's Lapsikuningas ja hänen soturinsa, by Jalmari Finne