— Miten ne sinulle ovat joutuneet?
— Ollessani menossa pois riensi hän jälestäni ja pisti ne käteeni sanoen: Pistä nämä poveesi, sinua ei kukaan epäile, jos vaara sattuu uhkaamaan!
— Mikä viisaus, mikä varovaisuus, huudahti Paul, oikein sitä ilokseen kuuntelee! Asia on siis pelastettu, mutta mieskin on pelastettava.
— Se on helpommin sanottu kuin tehty, lausui Mikko.
— Kaikille muille on sellainen asia vaikeaa, mutta ei minulle, sanoi Paul. Minulla on kaksi suurta auttajaa. Toinen on lipeä kieleni, jolla miehet johdatan, toinen kaunis muotoni, jolla naisia kuljetan. Huomenna ryhdymme toimeen. Päässäni on syntynyt pieni tuuman alku, mutta sitä on unella vahvistettava. Huomenna siis saamme nähdä, mitä minä voin. Vielä ei tässä kaupungissa ole ollut sellaista ovea, jota ei olisi avattu, kun minä otan oikein sunnuntaihymyni huulilleni, välkytän silmiäni ja supostelen. Maaherra Konrad Gyllenstjerna on ruma mies, ja hänellä on kaunis vaimo. Siitä minun tuumani alkunsa saa.
Näin puhellen olivat he saapuneet rantatorin laitaan Antonius
Borchardtin upean talon edustalle.
— Tuo herra luotti minuun, sanoi Mikko, ja hän saa kyllä nähdä, että Mikko Heikinpoikaan voi todellakin luottaa. Ellette te onnistu, niin sitten koetan minä voimiani. Minulla ei ole kaunista muotoa eikä lipeätä kieltä, mutta minulla on kourat, jotka murskaavat sen, mihin tarttuvat.
Ja aivan kuin koettaakseen voimiaan, mihin ne pystyvät, tarttui Mikko talon nurkalla olevaan kulmanväistökiveen ja nosti sen maasta.
III.
Kukko ja kana.