ANTTI. Onhan Henna meillä usein ollut sahtia panemassa.
HENNA. Ja eikös ole tullut aina hyvää? Tietysti on tullut, kun minä olen tahtonut. Ja pitäähän sitä tulla, kun olen aina saanut kapan maltaita palkakseni ja koko haarikallisen aivan uutta olutta.
ANTTI. Ja silloin Henna on laulellut.
HENNA. Totta kai sitä laulaa, kun juonut on. Vihelletäänhän sitä silloin, kun hevonen juo, totta kai täytyy laulaa, kun ihminen juo.
ANTTI. No, mitä Henna tietää tähän asiaan?
HENNA. Minä tulin siihen juuri silloin, kun ne pojat rimpuilivat toistensa kimpussa. Minä menin erottamaan, sillä tappelu on jumalatonta meininkiä. Ensin tramppasi ja potkaisi ne minua! Pahasti potkaisikin se Kalle, kun sillä on sellainen hirveä voima. Minulla on ihan sininen läiskä täällä takana. Näytänkö vallesmannille?
ANTTI. Ei tarvitse, kyllä minä uskon.
HENNA. Mutta ei minulta luonto mene yhdestä potkusta, ei sentään! Minä kramppasin kiinni poikien kinttuihin, näytänkö vallesmannille, miten minä kramppasin? Minä otin tällä tavalla nilkoista kiinni.
(Tarttuu äkkiä Antin jalkaan.)
ANTTI (joka on horjahtamaisillaan). No, no, sellaisiako konsteja sillä Hennalla on?