HENNA. Kyllähän se oli niinkuin minun työtäni. Tuskin siitä minun avuttani olisi mitään tullutkaan. Olivat niin kovin arkoja molemmat. Niitä nuoria täytyy aina tyrkätä. Se on se tämän puolen luonto sellainen. Tekee mieli, mutta ei oikein tohdi.
JUHA. Henna taitaa osata antaa neuvoa vaikka mihin tahansa.
HENNA. Kyllähän minä yhtä ja toista tiedän. Onko täällä lehmä punataudissa vai?
JUHA. Kyllä nyt on kysymys minusta eikä lehmästä. Voiko Henna sanoa, mitä pitää tehdä, jos nainen tulee äksyksi?
HENNA. Riippuu siitä, onko nainen oma vai toisen.
JUHA. Jos on oma.
HENNA. Silloin sitä pitää lyödä. Niin, lyödä!
JUHA. Se on sentään ilkeää. Jos puhuisi kauniisti.
HENNA. Kun nainen on äksy, niin ei siinä hyvä puhe auta, lyödä sitä pitää. Pälkäneellä oli Onkkaalan kylässä isännällä, en nyt viitsi sanoa talon nimeä, paha akka. Minä neuvoin ja hän löi sitä talikolla pari kertaa oikein tuntuvasti. Akka oli kaksi viikkoa kipeänä, mutta sisu oli mennyt. Niillä on nyt kuusi lasta elossa. Ja Luopioisissa oli emäntä, joka teki miehensä koko pitäjän nauruksi, kun sitä niin komentierasi, mutta mies pudotti sen kerran veneestä Kukkia-järveen, antoi sitten muijalle vitsaksen, josta se sai pitää kiinni ja uitti tätä pitkin järveä. Ja kun tultiin rannalle, niin oli niin nöyrä, aijai, kuinka nöyrä se oli. Ja Padasjoella pudotti pitäjän suutari muijansa kaivoon eikä päästänyt ennenkuin se oli luvannut pysyä siivolla. Minä sen keinon neuvoin. Suutari ennätti tehdä puolipohjat minun kenkiini, ennenkuin akka oli talttunut. Ja Pirkkalassa Naistenmatkan kylässä minä neuvoin nuorta isäntää, joka oli nainut äkäisen naisen Lempäälästä, että joka aamu ensimmäiseksi hiukan siveli vaimoaan housun hihnalla.
JUHA. Mutta tehän olette läänittäin käynyt ihmisiä neuvomassa.