SUSANNA. Sillä se mies… en minä kuningasta tarkoita, vaan sitä toista… on paha mies, joka löi minua. Ja tiedättekö, isä, mitä hän sanoi?
ANTTI. Mitä hän sanoi?
SUSANNA. Hän oli niin hävytön, että sanoi: Tuo toinen kaksosista on minun, mutta ei tuo toinen!
(Martti purskahtaa nauruun.)
ANTTI (tiuskaisee). Pois täältä pihalta, Heikkilän Martti! Ei tämä ole mikään naurunpaikka!
(Martti livistää veräjästä pois.)
TUOMAS (astuu esiin). Mutta eiköhän herra vallesmanni jättäisi tuota korkeaa lain puustavia nyt syrjään ja alentuisi meidän kanssamme olemaan rauhassa ja sovussa. Emäntä on erehtynyt, mutta hän on sen tähden häpeääkin saanut. Nyt on hänen poikansa aikonut mennä meidän tyttäremme kanssa naimisiin. Ja kun minä olen talossa niin kauan kuin molemmat tyttäreni ovat vielä miestä vailla, niin eihän täällä ole mitään surun paikkaa. Me elämme ja viljelemme taloa. Työtä me teemme ja voimme hyvästi, veromme maksamme ja vältämme käräjätupaa. Ei täällä emäntä enää miestä kaipaa, kun kerran minä olen isännyyttä pitämässä.
ANNA. Ja minä olen aina tottunut pitämään miehiä loitolla. Ei tänne enää kukaan tule muuta kuin minun luvallani.
ANTTI. Mitä sinä, Juha, jota tämä eniten koskee, tähän kaikkeen sanot?
JUHA (ujosti). Ei minulta ole kysytty yhtään mitään.