SUSANNA. Mutta ajatelkaahan, isä, sentään asiaa. Kun mieheni kuoli, täytyi minulla olla joku, joka talossa teki työtä, kun Juha on vielä niin nuori ja hentokainen. Ja sitten tuli hän ja tahtoi tulla isännäksi. Ja onhan isännällä aina oikeuksia. Ja sitten tuli ne kaksoset.
ANTTI. Ettet sinä häpeä sitä tuolla tavalla kertoa.
SUSANNA. Ei siinä siihen asti ollut mitään hävettävää. Olisimmehan me menneet naimisiin. Mutta kun oikeus ei antanutkaan hänelle taloa, vaan antoi sen pojalleni, niin sammui hänessä rakkaus. Hän sanoi, että sinne se hukkui käräjätupaan. Hän meni heti tiehensä. Sanovat, että hän on nyt Kangasalla Ruokoisissa. Onko isä nähnyt häntä? Sattuiko hän olemaan kirkossa.
ANTTI. Susanna!
SUSANNA. Ja vaikka hän talon olisi saanut, niin en minä olisi häntä enää ottanut. Ennen sitten vaikka jalkapuu ja vesi ja leipä.
ANTTI. Ja niitä sinä, jumala paratkoon, olet saanut maistaa.
SUSANNA. Mutta en minä yhtään siitä laihtunut. Enhän olekaan.
ANTTI. Sinä uppiniskainen nainen. Kun laki ja korkea oikeus vaati, että sinä menisit hänen kanssaan naimisiin, niin sinä sanoit, ettet mene. Sinä sait siitä seitsemän vuorokautta vettä ja leipää. Ja kun asia sitten oli uudestaan käräjillä, niin sanoit sinä sitten taas, ettet mene mistään hinnasta, ja sait kaksi viikkoa vettä ja leipää. Minä, joka olen nimismies, häpesin sellaista tytärtä. Ja nyt on asia tuomiokapitulissa ja se voi tuomita sinut tuon miehen kanssa vihille.
SUSANNA. Mutta minä en mene hänen kanssaan naimisiin, en vaikka mikä olisi, en, vaikka piispat ja papit kiljuisivat. Minä olen niin sen itse tykönäni päättänyt. Ja vaikka korkea kuninkaamme…
ANTTI. Kuninkaan nimeä et saa sekoittaa sinun naimajuttuihisi.