LIISA (hymyillen). Ei, veljeni, ei sentään niin. Pian poika tulee täysi-ikäiseksi ja kun hän on ainoa lapsemme, niin olemme ajatelleet, että meidän on kaiken varalta niin järjestettävä, että talo säilyy hänellä ja hänen suvullaan.
SIKALA. Mutta, herranen aika, et kai sinä Liisa aio kuolla kupsahtaa ihan tuossa tuokiossa?
LIISA. En suinkaan, mutta sanoohan sanakin, että meidän tulee tehdä talomme ajoissa, koska kuolema voi tulla milloin tahansa. Älä viivy, Martti, koska isäsi sinua odottaa.
MARTTI (hidastelee hiukan; sanoo sitten Sikalalle). Jos minua joku kysyy, niin sanokaa, että kyllä minä tulen takaisin. (Menee oikealle.)
SIKALA (ärähtää). Öh! (Huutaa hänen jälkeensä.) Kyllä minä sanon ahvenillesi, että odottavat, kunnes koukkusi tuot.
LIISA. Ketä hän odottaa täällä?
SIKALA. Likkoja tietysti, mitä muuta. Tässä hän kauniisti puhui ja oli kuin nuorukainen ripille päästessään, nöyrä ja autuas, mutta kylläpä heti tuli toinen ääni kelloon. Sellaista se nuoren miehen mieli on. Vuoroin soi ääni kuin kirkonkello yhteensoitettaessa suvisunnuntaina, vuoroin kilkattaa kuin juopuneen aisakello markkinoilta palattaessa.
LIISA (hiukan levottomana). Tiedätkö jotain?
SIKALA. Totta kai minä tiedän, kun minulla on silmät päässä ja ajatus paikallaan.
LIISA. Ketä naista hän täällä odottaisi?