MARIA (hätkähtää). Minä olen ihan onneton siitä! Että ne viitsiikin sillä tavalla!
SUSANNA. Voi, voi, et sinä tunne vielä nuoria miehiä; Kyllä he tapella jaksavat. Ei siinä auta sakot ja pappien saarnat. Veri se on, joka sellaista tekee.
HENNA (joka on istunut uunin luo sisään tultuaan). Tiesi, miten siinä olisi käynyt, ellen minä olisi tullut apuun.
MARIA. Niin, tämä Hennahan sen kaiken lopetti.
SUSANNA. Mutta sehän on Henna. Minä tässä katselinkin, että tutun näköinen se on.
(Menee kättelemään.)
Kyllähän minä Läpikäytävän Hennan muistan siltä ajalta, kun isäni vielä asui Längelmäellä. Aijai, ettei se Henna vain tehnyt taikoja silloin, kun minä naimisiin menin.
HENNA. Eihän sitä tarvittu, kun vallesmannin röökynä oli niin korea ja hemaiseva.
SUSANNA. Niin, niin, kun muistelee niitäkin aikoja! Vai Henna se nyt tappelun lopetti?
HENNA. Niinhän minä tein. Minä olen mieheni niin usein laahannut pois tappeluista, että kyllä minä kaikki konstit tunnen. Minä ryömin kuin kissa hiirtä vahdatessaan poikien jalkoihin ja tarrasin kinttuihin kiinni. Ei se mieskään yhdellä jalalla pystyssä pysy, ei ainakaan silloin, kun toisen kanssa tappelee. Ne menivät niin että roiskahti kaidepuun yli virtaan; Siellä ne sitten mulskivat aikansa ja nousivat rannalle. Mutta sellainen sisu niillä vielä oli sielläkin, etteivät edes samalle rannalle tahtoneet nousta, vaan toinen nousi toiselle ja toinen toiselle.