— Ei mikään muu ole elämässä oikeaa ja totta kuin se, minkä me täydellisesti otamme omaksemme.
— Mutta silloin syöksisin hänet turmioon, sillä kirkko ei koskaan meitä toisillemme antaisi.
— Jos kirkon kautta koetat saada osan elämästä, niin kirkko sen kyllä sinulta pala palalta varastaa pois. Kirkko vaatii katumusta ja uhria. Elämä vaatii iloa ja ottamista.
Juhanan suonissa tempoili veri väkevänä virtana. Kaikki se, josta hän oli luopunut, asetettiin hänen eteensä nyt hänelle kuuluvana osuutena. Hänen ei tarvinnut mitään heittää, hänellä oli pyhä oikeutensa siihen tarttua. Tuo nainen, josta hän oli luopunut siksi, että hän kirkon lain mukaan kuului toiselle, kuuluikin elämän suuren määräyksen mukaan hänelle.
Yhden tien hän tiesi saavuttaakseen tuon naisen, ja se tie kulki Gödike
Fincken ruumiin ylitse.
— Minä tahdon sen saada, hän huusi. Minun täytyy se saada. Minä elän vain yhden kerran. Olen nuori ja tahdon saada kaiken sen, mikä minulle kuuluu. Mutta ennenkuin onneni omistan, tahdon omistaa kostoni kokonansa. Nyt ymmärrän ajatuksesi, vanhus. Jos väistän ja luovun kostosta, menetän elämän, jos käyn kohti ja otan omani, niin omistan elämän. Olen nyt valikoimiseni tehnyt.
Vanhus katsoi terävästi Juhanaan.
— Nopeasti nuori päätöksensä tekee ja antautuu tielle, josta hän ei tiedä varmasti minne se vie. Mutta olethan joutunut sellaiseen kohtaan elämässäsi, että sinun on valikoitava, muuten olet kokonaan hukassa. Sanon sinulle, pyhintä kaikesta on itse elämä. Sitä ei ole annettu meille siksi, että me sen pois heittäisimme. Yötä ja pimeää on elämä, ellemme uskalla sitä nähdä sellaisena kuin se on.
Juhana tarttui vanhuksen käsiin ja sanoi:
— Olin eksynyt korpeen, sinä annoit minulle paikan kattosi alin. Olin elämässä eksynyt, ja sinä heität elämän kauniina ja kimmeltävänä minun eteeni, sen saman elämän, jonka annoin luotani mennä pois siksi, että minulla ei ollut uskallusta tarttua siihen.