Hänen miehekäs ylpeytensä ponnahti täyteen vireeseen. Tulkoon tuo mies! Kun hän astuu esiin, niin ei hän ainakaan arkailevaa ja pelokasta katsetta kohtaa.
Vihaa salamoivat hänen silmänsä, kun hän ne käänsi ovea kohden.
Mutta lieska sammui, kun hän näki Katarinan astuvan miehensä seurassa asehuoneeseen.
Katarina aikoi rientää ohitse, mutta hänen miehensä tarttui hänen käteensä ja pidätti hänet paikallaan.
Sanaakaan sanomatta pysähtyi Gödike Fincke jalkapuun eteen.
Siinä he nyt olivat vastatusten, nuo molemmat miehet, jotka taistelivat samasta naisesta. Mutta se, joka naisen sydämen oli voittanut, olikin häväistyspaikalla, ja tappiolle jäänyt ilkkui häntä.
Mutta Juhana ei katsonut häneen. Hän ei nähnyt ketään muuta kuin
Katarinan.
Kuinka kalpea hän oli ja kuinka paljoa vanhemmaksi hän oli tullut siitä, kun he viimeksi kohtasivat toisensa kunnaalla Viljaisten lähistöllä. Mutta lempeä oli hänen katseensa ja hellyys siitä loisti Juhanalle.
Ja katsoen toisiaan silmiin he tunsivat kaiken ympärillään kadonneen tunteen suuren ja pyhän taikavoiman kautta, se kun oleellisen saattaa syrjäyttää ja kaksi ihmistä siirtää kaikkeuden keskeen, siihen suureen valkeuteen, jossa eivät mitkään kahleet ihmisiä sido.
Ja elämä istui Juhana viereen ja kuiskasi hänelle,