Kostoajatustaan hautoessaan hän näki, miten eräs nainen hänen kohdalleen tultuaan hiljensi käyntiään.
Juhana katsahti ylös ja näki Matleenan. Nuori tyttö oli kalman kalpea ja hänen suuret silmänsä katsoivat syvällä surulla Juhanaan.
Niinkuin pingotettu jänne helähtää, kun siihen kosketetaan, niin tunsi
Juhana Matleenan katseen vaikutuksesta sydämessään jotain soivan.
Kuinka kaunis olisikaan hänen elämänsä ollut, jos tuo nuori tyttö ensimäisenä olisi osunut hänen tielleen. Niin puhdas ja voimallinen oli ollut tuon lapsen tunne, pelkäämätön ja urhoollinen. Hänen rinnallaan olisi Juhana voinut maistaa onnen täydellisenä. Mutta kaikki oli nyt myöhäistä, myöhäistä.
Hänen äänensä oli karkea ja soinnuton, kun hän sanoi tytölle:
— Hyvästi, Matleena, ja kiitos siitä, että tulit minun luokseni. Elä unohda minua elämässäsi.
Tyttö peitti itkien käsillään kasvonsa ja juoksi kirkkoon.
— Onko minun maljani jo täytetty reunojaan myöten, ajatteli Juhana, vai kaadetaanko siihen vielä lisää?
Samassa astui huovijoukko asehuoneeseen. Kuinka hyvin Juhana nuo huovit tunsi. Ne olivat Poikon kartanon herran väkeä.
Nöyryytystä ja surua hän oli tähän asti saanut kestää, häväistys oli vielä jäljellä.