Hiljaista puheen sorinaa kuului kaikkialla.
Äkkiä puhe vaikeni, ja kansa siirtyi syrjään.
Kirkosta asteli täydessä juhlapuvussa kirkkoherra, ja hänen jäljessään seurasi vanha lukkari, kantaen raamattua ja sytytettyä kynttilää.
Kirkkoherra seisahtui Juhanan eteen, ja hänen viereensä asettui lukkari. Ukon kädet vapisivat ja suuret kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Juhanan tuli vanhusta sääli. Hän muisti sen päivän, jolloin hän oli lukkarin veljenpojan, jota vanhus suuresti rakasti, pelastanut hukkumasta. Nyt oli hän, Juhana, hukkumaisillaan, eikä vanhus voinut ojentaa hänelle kättään.
Tätä ajatteli Juhana eikä kuunnellutkaan kirkkoherran latinalaisia lauseita, kun tämä kirouksen luki hänen ylitseen, sitten otti palavan vihityn kynttilän, sammutti sen lattiaa vastaan, taittoi sen ja heitti kappaleet Juhanan eteen.
Nyt oli hän siis kirkon kirouksen alainen, oli ajettu pois kaikkien hyvien ihmisten seurasta, oli suljettu paratiisin ulkopuolelle.
Ja kirkon pelottavan vallan alaisena teki kansa ristinmerkin.
Kirkkoherra palasi kirkkoon ja lukkari seurasi häntä. Kansa siirtyi heidän jäljestään.
Viimeiset kirkkoon menijät kiirehtivät Juhanan ohitse.
Juhana ei katsonutkaan heihin. Hänessä oli herännyt taas pakenemisen toivo. Niin, päästä pakoon ja saada kostaa, sillä nyt hän tajusi täydellisesti Meren Eerikin sammumattoman vihan kirkkoa kohtaan. Mikä oikeus oli kirkolla syöstä ihminen ulkopuolelle kaikkea elämää?