Uteliaana kääntyi moni häneen päin, mutta usea kiirehti kulkuaan, ja eräiden silmistä näkyi synkkä sääli ja palava osanotto.
Vaikka hän olikin rikollinen, niin olihan hän kuitenkin kerran ollut heidän seurassaan, ja silloin olivat kaikki häntä rakastaneet. Kaikki olivat kuulleet piiskaniskusta, jonka hän oli saanut kasvoilleen, ja moni nuori mies tiesi, että hänkin siinä tapauksessa olisi menetellyt aivan samoin.
Niin moni olisi tahtonut seisahtua ja sanoa hänelle ystävällisen sanan. Mutta sellainenhan teko olisi tervehtijälle voinut tuottaa kirkon kirouksen.
Juhana ei mitään odottanut eikä toivonut.
Kaikki hänessä oli kuollut ja kangistunut. Hänellä ei ollut mitään tuntoa siitä, että hän eli, että hän hengitti.
Hän oli loppuun asti juossut, ja nyt oli kirkko, tuo suuri ihmisten metsästäjä, ennättänyt hänet ja sitonut saaliikseen.
Mutta miksi viipyi kirkko siinä toimituksessaan, jonka hän tiesi olevan tulossa? Miksi kidutti se häntä eikä antanut viimeistä surmaniskuaan?
Vai olisiko armahdus tulossa?
Se ajatus heijastui lyhyeksi ajaksi hänen sieluunsa, mutta sammui sitten. Ei, ei, kaikkea sitä, mitä hän ryöstöretkillään oli kirkolle tehnyt vahinkoa, ei hänelle annettu anteeksi.
Yhä taajempi joukko kansaa oli kulkenut hänen ohitseen ja odotteli joko kirkon ovella tai sitten hautuumaalla.