Laulu kasvoi, kirkastui ja miehen mieli sointui sen mukaan.
Nyt hän oli löytänyt kukkivan maan keskellä elämän suurta, autiota talvea. Hän tunsi, miten kukat hänen ympärillään tuoksuivat. Hän tunsi, miten puun oksat painuivat häntä kohden.
Ja linnun laulu helisi yhä kirkkaampana.
Ja hän kuuli lempeän äänen sanovan: — Minä olen tahtonut sinut kirvoittaa ja sinulle suloisen vuoteen valmistaa. Ken kalleimmastaan luopuu ja nöyränä alistuu kohtalolle, hänelle olen minä asunnossani majan valmistanut. Sinä olet uhrisi tehnyt, olet tehnyt sen ilolla. Nyt on sinun palkitsemisesi hetki tullut.
Ja elämä painui yhä kauemmaksi hänestä ja iankaikkisuuden portit aukenivat.
Hiljaa ja liikkumattomana makasi Juhana tuvassa. Hymy, armas ja onnellinen, väikkyi hänen kylmillä huulillaan.
XX.
Varhaisena aamuhetkenä Turun tuomiokirkossa pidettiin kuolinmessua sen alttarin luona, jota sanotaan Sielujen alttariksi.
Vanha piispa Maunu Tavast messun luki vanhalla väräjävällä äänellään.
Hänen rinnallaan oli tuomiokirkon kaniikki Jenis Tavast, Katarina
Fincken veli.
Yksi ainoa nainen oli polvillaan alttarin edessä olevan aitauksen takana. Hän oli Katarina.