Mutta edemmäs, kauemmas se kaipasi. Se ei viipynyt tässä, vaan kiirehti mäen rinnettä alaspäin.
Se kasvoi matkallaan yhä voimakkaammaksi. Mitä välitti se enää pienistä esteistä, se siirsi ne syrjään ylpeänä ja riensi eteenpäin.
Se oli omasta voimastaan aivan varma. Juuri kuin se siitä itselleen kerskaili, osui suuri este sen tielle; siinä oli suuri puu, joka vuosikymmenen oli maassa maannut, lahonnut ja juurtunut syvälle sammaliin.
Sen viereen täytyi kevätpuron asettua, ja vimmaisena se etsi tietä eteenpäin. Se kulki pitkin rungon sivua, yritti kiertää, mutta siihen eivät sen voimat vielä riittäneet, eikä se malttanut odottaa siksi, kunnes olisi suureksi kasvanut.
Mutta rungon alla oli pieni reikä. Siitä ensin muutama pisara pääsi pujahtamaan. Toiset seurasivat, ja pian oli vesi kaivanut itselleen aukon, joka tuli yhä suuremmaksi ja leveämmäksi.
Äkkiä vesi repäisi mullan ja sammaleen pois tieltään ja kiiti riemusta liristen eteenpäin.
Laaksoa kohden se kiiti. Nyt ei mikään voinut sitä pidättää, sillä yhä voimakkaammaksi se oli tullut ja yhä iloisempana se jatkoi matkaansa.
Se tiesi nyt voimansa, se tiesi suuntansa ja se meni sinne, minne sen mieli paloi.
Maata kuljetti puro mukanaan, vieritti pieniä kiviä uomassaan, joka yhä leveni ja syveni. Aivan kirkas se ei enää ollut, mutta kuinka voimallinen ja keväisen riemullinen. Ja olihan se saanut päämäärän, josta se mäen rinteellä ei ollut osannut uneksiakaan.
Kunnaan alapuolella oli oja. Siihen se syöksyi ja kiiti hurjaa vauhtia eteenpäin.