Mutta kun notkoon oli tultu, ei oja johtanutkaan sinne, minne puro mieli, vaan kääntyi ja teki mutkan.
Suuttuneena levitti puro itsensä laajaksi lammeksi. Se ei tahtonut jäädä siihen, koko voimallaan se pyysi päästä eteenpäin.
Ja puro nousi lopulta ojan äyräälle katsomaan. Kaukana oli meren kaunis poukama, sinne puro tahtoi päästä, tuohon laajaan ulappaan, jossa kaikki virrat yhtyivät. Se nousi äyrään yli ja tulvehti eteenpäin.
Äkkiä tuli sen eteen ihmisten laatima tie. Mitä välitti puro enää siitä. Se levitti taas itsensä laajaksi lammeksi ja asettui siihen herraksi.
Nyt sitä ei kukaan enää tainnut kulussaan muuttaa, sen se tiesi, vaan kaikkien täytyi sitä väistää. Ja tässä tiedossaan puro tuli yhä kirkkaammaksi, ja kuulakka keväinen taivas kuvastui siihen ja värähteli sen hopeanhohtavissa juovissa.
Eteenpäin puro lirisi, nauroi ihmisille, jotka luulevat voivansa estää kevättä, kun se heidän suonissaan alkaa virrata.
Eteenpäin kulkemaan on keväinen puro luotu, paisumaan leveäksi virraksi, joka niittyjen halki kulkee ja maan kostuttaa suurta kukintaa varten.
Kohden meren aukeaa ulappaa se tiesi menevänsä, sinne, jonne se levolle käy.
Silloin sen mieletön kiitäminen eteenpäin oli saavuttanut maalinsa.
Tietä, joka Rymättylässä Viljaisten kartanosta vie Poikon kartanoon, kulki keväisenä päivänä vuonna 1447 mies ja nainen.