Nuoria he olivat kumpikin, sillä heidän käynnissään oli se notkeus, joka ihmisessä on silloin, kun hänen veressään on vielä vapauteen pääsemättömiä voimia. Poskilla tämä voima heloittaa, silmissä loistaa ja tekee jokaisen liikkeen sulavaksi ja samalla voimakkaaksi.
Nainen oli Poikon kartanon herran, Gödike Fincken puoliso, Katarina
Tavast. Mies oli Viljaisten kartanon vouti, Juhana Olavinpoika.
Katarina oli puettu tummaan verkapupukuun, ja hänen yllään oli suojana kevään viileätä, mereltä huokuvaa tuulta vastaan nahalla sisustettu kauhtana. Kepeästi hän nosti liepeitään, jotta ne eivät kevätkostealla tiellä kastuisi. Liepeen alta näkyivät ruskeat saappaat, joissa olevat kannukset todistivat hänen äskettäin ratsastaneen.
Hän loi silmänsä maahan nähdäkseen, mille kohtaa oli viisainta astua.
Kun kuiva kohta tiellä tuli eteen, silloin hän kohotti päänsä, jolloin kasvojen suuri suloisuus tuli näkyviin.
Kalpea hän oli, ja hänen silmissään oli se outo välke, joka syntyy niihin pitkinä iltoina ihmisen katsellessa elämän toivotonta puolta.
Mutta nythän oli tullut kevät, ja se oli päästänyt mielen talvisista siteistään vapaaksi. Sykkihän elämä taas kirkkaana ja lupaavana, tuoden helman täyden toiveita ja unelmia.
Katarina oli noin kolmenkymmenen vuotias, mutta hänen tyttömäinen vartalonsa ja siroutensa teki hänet näöltään yhdenikäiseksi seuraajansa kanssa.
Juhana Olavinpoika oli hiukan yli kahdenkymmenen. Hänellä oli pitkät saappaat, jotka ulottuivat suoran takin alle. Ne olivat likaiset ja mullan ja kosteuden värittämät, josta voi päättää hänen äskettäin kävelleen pelloilla. Harmaan takin sitoi uumenilta leveä nahkavyö. Päässä olevan lakin alta näkyi vaaleata tukkaa, joka korvan juuressa pyrki kiharoille kääntymään.
Koko ajan nuori mies katseillaan seurasi nuorta naista. Kun tämä asteli edellä ja vartalonsa notkeasti liikahteli hänen hypätessään syrjään välttääkseen liian kosteita paikkoja, levisi puna miehen poskille, hänen harmaat silmänsä tummenivat ja hänen suunsa ympärillä, jonka ylähuulta kaunisti vaaleahko parranalku, oli juhlallinen vakavuus.