Katarina ei pitänyt silmällä seuraajansa kasvojen ilmeitä, vaan oli hilpeä ja nauroi hypellessään maantiellä.
— Sinun, Katarina, olisi pitänyt hevosella ajaa kotia. Miksi sen lähetit pois? sanoi Juhana.
— Minulla oli sellainen hillitön halu olla keskellä kevättä aivan rauhassa. Ole sinä aivan huoleton. Enhän minä ensi kertaa tällaisia teitä kulje. Minun täytyy oikein hillitä itseäni, etten asetu tähän tielle ja jollain karahkalla perkaa kevätpuroa ja auta sitä ponnistuksissaan eteenpäin.
Samassa hän saappaansa kärjellä veti uoman, niin että edessä olevan lätäkön vesi pääsi virtaamaan pois.
— Muistatko, Juhana, kun sinä olit Porkkalassa, isäni luona keväisin, kuinka me siellä päivät pääksytysten kevätojia perkasimme ja laitoimme niihin myllyjä. Minä olin vanhempi ja määräilin, ja sinä olit jo silloin minun voutini. Meillä oli oma talomme siellä meren rannalla ja sinä sanoit minua toisinaan vaimoksesi ja…
Katarina vaikeni ja astui nopeasti eteenpäin.
Mutta Juhana, joka hänen takanaan kulki, tunsi, miten hänen verensä kohahtivat.
Eteenpäin he astelivat ja puhelivat Viljaisten kartanon kevättöistä.
Tämän ja Poikon kartanon oli Katarina tuonut huomenlahjana miehelleen.
Rakkaaksi oli tämä kartano hänelle tullut, ja mieheltään hän oli
pyytänyt oikeuden saada täällä vapaasti määrätä ja hallita.
Poikosta oli hän tänään lähtenyt keskustelemaan voutinsa kanssa kevätkylvöistä. Kuinka mielellään hän aina tuli Viljaisiin! Siellä hän näki iloisia ja onnellisia ihmisiä. Siellä kaikki olivat hänelle hyviä, varsinkin Juhana, jonka kanssa hän oli nuoruutensa viettänyt, ennenkuin hänet naitettiin rikkaalle Gödike Finckelle. Juhanahan oli niinkuin hänen veljensä, ja Katarina tunsi itsensä aina turvalliseksi ajatellessaan, että hänellä oli tuollainen voimakas nuori mies vierellään, jos vaara uhkaisi.
Siksi hän niin mielellään tulikin Viljaisiin, jossa osattiin hymyillä ja nauraa ja jossa hän tiesi kaikkien häntä rakastavan.