Kuinka toisenlaista oli Poikossa, jossa hänen miehensä herruutta piti. Synkkä ja töykeä oli Gödike Fincke. Vanha oli hän ollut jo silloin, kun hän otti vaimokseen nuoren Katarina Tavastin. Ja kuinka kylmää ja ilotonta oli hänen elämänsä ollut tuon miehen rinnalla.
Tämä ajatus puistatti Katarinaa.
— Viluttaako sinua? kysyi Juhana, joka sen oli huomannut.
— Ei. Minä vain ajattelin omia asioitani, ja silloin minä pudistin ajatukseni pois, sanoi Katarina.
Niinkuin kirkkaana keväisenä päivänä palavan päivän kehrän päälle äkkiä siirtyy pilvi ja kaikki näyttää harmaalta ja koko luonto aivan kuin jähmettyy, niin tunsivat nuokin molemmat nuoret ihmiset, että heidän elämässään oli pilvi, joka tavan takaa palasi.
Tien mutkassa meni Juhana edeltä ja otti tien poskesta salon, jonka asetti kulkupuuksi kostean kohdan ylitse…
Katarina pysähtyi ja katseli Juhanaa.
Miksi oli tuo mies hänen silmissään nyt niin toisenlainen kuin ennen? Miksi hän oli nyt niinkuin nurmi, jota hän ennen oli vihantana katsellut, mutta jossa nyt kukkaset helottivat? Miksi oli tuon miehen olennossa jotain, joka pani hänen mielensä oudosti sykähtelemään?
Mies on vasta silloin oikea mies, kun hän voimakkaasti tuntee, kun hänen vereensä on tullut voima, joka pyytää päästä oikeuksiinsa. Sen Katarina tiesi.
Miksi hän ei koskaan ollut kuullut, että Juhana olisi tuntenut rakkautta jotakuta naista kohtaan? Sellaiset tummiksi leimahtavat silmät eivät voineet olla muuta kuin voimakkaan sydämen ilmaisijat.