Onnellinen oli oleva se nainen, joka tuon miehen oli omakseen voittava, sen Katarina ymmärsi. Hetkiseksi leimahti kateus hänessä.
Hän heitti sen ajatuksen pois ja astui nopeasti Juhanan asettamaa salkoa myöten tämän ohitse.
Sanattomina, mielten aatoksissa askarrellen he astuivat eteenpäin.
Niinkuin tuulahdus, joka kaukaa tulee ja lämpöisenä kasvoilla leikkii ja lupaa suurta suvea, niin johtui Katarinan mieleen tarina hänen omasta sisarestaan, Elinasta.
Elina oli ollut naimisissa miehen kanssa, jota hän ei rakastanut. Kun tämä kuoli, meni hän luostariin, joka vasta muutama vuosi sitten oli muutettu Raisiosta Naantaliin.
Toista miestä oli hänen sisarensa rakastanut jo silloin, kun vielä oli hento tyttö, jonka sydän on aukeamassa. Kun hän sitten joutui leskeksi ja oli vapaa menemään armaansa kanssa naimisiin, niin hän jäikin luostariin.
Miksi hän sen oli tehnyt, sai Katarina vasta silloin tietää, kun hän kerran surun painamana oli mennyt sisartaan kohtaamaan ja tämä oli hänelle kertonut omasta elämästään, sillä lohduttaakseen häntä. Sellainenhan on ihmisen mieli, että se lohdutuksensa löytää siitä surusta, jonka toinen on tuntenut, ja sen laskee toisen surun viereen, sanoen: Näin paljon olen minä kärsinyt ja olen kuitenkin voiton saanut!
Kahden käyskentelivät sisarukset silloin, vanhempi surun painamana ja nuorempi surustaan vapaaksi päässeenä.
Ja Elina oli näin puhunut sisarelleen:
— Iloton on minun elämäni ollut, niinkuin talvinen päivä, jossa ei ainoatakaan valon sädettä näy. Mutta minä uskoin aina aamun kerran tulevan ja minulle tuottavan kevään, jota sydämeni ei ollut saanut nähdä. Kun mieheni kuoli, menin luostariin. Minne muualle olisinkaan mennyt?