10
Se mies, jota nuorena olin omakseni toivonut, oli mennyt merien taakse palvelemaan kuningastaan ja etsimään kuolemaa. Sitä hän oli toivonut. Kuinka hyvin minä ymmärsin, että ihminen toivoo kuolemaa kirvoittajakseen.
Eräänä päivänä minulle tuotiin tieto siitä, että hän oli kuollut.
En minä sinä päivänä enkä päivinä, jotka sitä päivää seurasivat, voinut itkeä.
Hiljaa meni haava, jonka olin saanut, umpeen. Niin minä uskoin.
Mutta kun tuli se päivä, jona mieheni kuoli ja minä siis olisin ollut vapaa, silloin minä tuskasta huusin, sillä nyt vasta minun elämäni oli autio, kun olisin ollut valmis ottamaan onnen vastaan, eikä sitä minulle enää tarjottu.
Täältä luostarista etsin rauhaa ja lepoa särkyneelle sydämelleni.
Kun hän oli kuollut, niin enhän väärin tehnyt, kun joka päivä häntä muistin palavissa esirukouksissani.
Eräänä päivänä, kääntäessäni silmäni seurakunnan puoleen, kohtasin katseen, joka ainiaaksi oli jäänyt sydämeeni. Siten katsoivat vain yhden ihmisen silmät.
Se oli hän! Hän ei ollutkaan kuollut, vaan oli tullut minua noutamaan!