Hän ei saa armottomin käsin koskea sinuun, niin hentoon ja kauniiseen.
Hän ei saa, hän ei saa!
Millainen lapsi minä olen! Näin minä puhun itsekseni, ja minun täytyy nauraa itselleni.
Tahtoisin olla tie, jolla kuljet, kivi, jolle astut. Tahtoisin alati pysyä rinnallasi uskollisena kuin koira herralleen. Ja minä olisin iloinen jokaisesta lyönnistäkin, jonka minulle antaisit.
Jos minut iltaisin suljet rukouksiisi, niin tiedän, että jumala ei voi kieltää minulta paratiisiaan, sillä ethän sinäkään siellä tahtoisi olla ilman minua. Ja tarvitsethan sinä sielläkin palvelijan. Enkä minä sitä tointa antaisi kellekään taivaallisista, sillä sielläkin minä olen kade jokaiselle, joka sinua saa lähestyä.
Minä tunnen, miten nyt olen terve ja nuori, ja minä vapisen sinua ajatellessani.
Hän vaipui uneen ja hymyili nukkuessaan.
Ja ulkona kevät teki tuloaan. Se hyväili luontoa samoin kuin nuori mies armastaan, jonka luo hän saapuu sulkien hänet lujaan syliinsä.
Kun Juhana aamulla meni työhönsä, hän huomasi, miten kartanon renkipoika katseli pitkään häntä.
— Mitä sinä, poika, minuun tuolla tavoin töllistelet? kysyi Juhana.
— Aiotko sinä tulla pyhimykseksi?