Sinä tiedät, kuinka paljon ihminen voi toiselle antaa.
Minä olin jo tullut niin köyhäksi, että tiedän, mitä merkitsee, kun ihminen kaikkensa yhdelle antaa.
Katso, hän on tämän oksan tuonut siitä puusta, jonka hänen ikkunansa alle istuttanut olet ja jossa sinun voimasi keväisin ensimäiseksi kukalle puhkeaa.
Hän on sen minulle antanut, ja minä tuon sen sinulle, jotta meidän yhteistä onneamme suojelisit. —
Hän vei kukan huoneessa olevan pyhänkuvan eteen. Laskeutuen polvilleen hän jatkoi:
Jos sinä niin säätänyt olet, että meidän tästä onnesta jotain sovitukseksi maksaa täytyy, jos se, mitä tunnemme, ei sinun silmiesi edessä armoa löydä, niin anna minun yksinäni ottaa vastaan kaikki vihasi salamat, sillä minä rakastan häntä niin paljon, että jaksan kyllä sen kestää. Mutta kun meidät luoksesi korjaat, niin salli meidän silloin yhdessä olla sinun kirkkaudessasi. Polvillani minä ylistän sinua, Herra, kaikesta siitä, mitä minulle tehnyt olet. Pyhä ja voimakas on rakkaus, jonka ihmisille antanut olet!
VI.
Suuri suvi oli maan uumenista ponnistautunut esiin. Kaikkialla sen voima ilmeni. Ei ollut puuta, ei pensasta, ei pientä korttakaan, joka ei olisi tahtonut ennättää täyttä kehitystään.
Jokainen halvinkin luontokappale tunsi itsessään suuret voimat, jotka pyrkivät saavuttamaan kaiken, äärimmäisenkin, voidakseen sitten talveen vaipua ja uneksia uudesta keväästä.
Kautta laajan ilman kulki unelmien väkevä virta. Talviset haavelmat liittyivät uusiin, kesäisiin.