Koivussa aivan kartanon luona alkoi lahorastas laulaa. Katarina sulki silmänsä ja kuunteli. Paratiisi oli hänelle avattu, ja siellä lauloi lintu, lauloi väsymättä, lauloi kevään pyhässä huumauksessa, lauloi uudesta onnesta ja uudesta suvesta.
Hänenkin täytyi sanoa jotain, hänenkin huulensa etsivät ilon ilmaisua. Hänenkin sielussaan oli lintu, joka etsi säveltä, laulaaksensa kirkkaasti ja korkealle, yhtyäkseen siihen suureen riemuun, joka luonnon suonissa ouruavana odotti ja kautta ilman vieri voimakkaana hopeisena laineena.
Hän ojensi kätensä, ei rukoukseen, sillä hänellä ei ollut mitään pyydettävää, vaan suureen kiitokseen, ja hän sanoi:
— Minä siunaan sinua, taivas, siitä, mitä minulle olet antanut. Pyhä ja voimakas on se rakkaus, joka ihmisen sielun täyttää salaperäisellä voimallaan. Suurena laineena se läikkyy kautta avaruuden ja syleilee luontoa, josta se on osa.
Pyhä ja voimakas on se tunne, joka minun ajatukseni täyttää oudolla aavistuksella.
Sinulta, taivas, minä olen pyytänyt, että kerran suuresti ja kokonaisesti tuntea saisin. Ja nyt se on tullut.
Millä minä sinua kiittäisin, sinä taivaallinen voima, joka yhdessä hetkessä ihmisen näin onnelliseksi tehdä taidat?
Kapinoinut minä olen sinua vastaan, mutta nyt sinun aivoituksesi ymmärrän. Sinä annoit minun tähän asti odottaa, jotta ymmärtäisin kyllin selvästi, mitä minä olen saanut.
Minä seison sinun edessäsi nöyränä, ja ilo pulppuaa huuliltani. Elä ota minulta heti pois tätä onnea, vaan anna minun siitä hetkinen nauttia. Minä tahdon hänelle niin paljon antaa.
Ethän sinäkään armossasi tingi, vaan runsaana annat sen vuotaa ihmisen ylitse.