* * * * *
Poikon kartano oli kivinen ja paksut olivat sen muurit, sillä saivathan ne samalla olla suojana usein tapahtuvia rosvojen hyökkäyksiä vastaan. Korkealla maasta olivat.
Kuinka arka on ihmisen sydän. Se suurenkin surun edessä voi pysyä kovana, mutta pieni ilo saa sen sulamaan ja heltymään.
Kautta elämänsä oli Katarina kaivannut noita pieniä hellyyden osoituksia, joita ei rahalla ostaa taideta, jotka monen mielestä ovat aivan arvottomia, mutta jotka oikealla ajalla tullen ovat suurin rikkaus. Elämän kauneimmat muistot liittyvät tuollaisiin tekoihin, jotka usein ovat mielettömiä.
Niitä hän oli kaivannut ja nyt ne siis olivat tulleet!
Mikä suuri lapsi tuo mies oli! Hän oli miettinyt, millä hänelle tuottaisi iloa, ja oli tämän löytänyt. Hän oli tuonut oksan siitä omenapuusta, joka hänen ikkunansa alla kasvoi Viljaisissa.
Katarina painoi päänsä kukkiin ja suuteli niitä, sitten hän suuteli oksan kohtaa, jota tuojan käsi varmaankin oli pidellyt.
Hän oli aivan kuin nuori tyttö, joka ensi kertaa rakastaa ja arkana ottaa lemmen kauniit pienet ilot vastaan.
Jotain alkoi kukkia hänen sielussaan. Avara maailma muuttui suureksi puutarhaksi, jossa paratiisin loisto vallitsi. Unelma oli täyttynyt. Hän oli päässyt onnen maahan.
Raitis kevättuuli tulvi ikkunasta sisään. Se toi mukanaan mullan ja lehdelle puhkeavien koivujen väkevän tuoksun.