Kaipaus kiihotti verta ja karkoitti unen.
Hiljaa hiipi hän huoneestaan ja lepopaikaltaan kartanolle ja antoi viileän yön vilvoittaa palavaa otsaansa.
— Millä minä taitaisin hänelle näyttää, että häntä ajattelen? Millä osaisin todistaa hänelle, että olen kiitollinen hänelle siitä, että hän on ollut minulle ystävällinen, ajatteli hän.
Hän asteli rakennuksen taakse, jossa hänen ikkunansa alla oli suuri omenapuu. Lämpimänä oli keväinen päivä sitä hyväillyt ja jo oli muutama kukka auennut.
— Tuollainen kukkiva puu olen minäkin. Kevät on tullut minunkin sieluuni ja yhdessä yössä ovat kukkaset auenneet.
Hän taittoi oksan ja katseli omenapuun puhtaita, hiukan punertavia kukkia.
— Puhdas ja vienosti punastuva kuin neitonen seisoessaan vihillä! sanoi Juhana.
Hän muisti, että Poikon puolella kaikki alkoi myöhempään kukoistaa kuin
Viljaisissa. Tämän oksan hän tahtoi viedä Katarinalle.
— Siitä hän on näkevä, että olen häntä ajatellut, mietti hän.
Hän läksi astumaan Poikon kartanoa kohden.