Kun hän eräänä päivänä asteli yksinään sitä tietä, jota hän Katarinan seurassa oli kulkenut, puheli hän itsekseen:
Jospa kerran vielä saisin sinua käsilläni kantaa ja tuntea ruumiisi kosketuksen itsessäni. Jos sen kerran vielä kokea saisin, enää en muuta elämältä pyytäisi. Minä en tietänyt, että elämä voi näin suuri ja rikas olla, aivan kuin satumaa, jonne me kaipaamme, mutta jonne niin harvat pääsevät. Nyt olen sinne tullut, ja minä iloitsen siitä aivan kuin lapsi. Millä minä voisin kyllin paljon hyvää tuottaa hänelle, tuolle yhdelle, jonka nimeä en tohdi mainita, niin pyhä hän on minulle? Millä minä tuottaisin hänelle iloa, jotta hän näkisi, kuinka kiitollinen olen hänelle?
Hän asteli tietä pitkin siihen kohtaan asti, jossa hän oli Katarinan sylissään kantanut. Lampi, joka tielle oli muodostunut, oli nyt kokonaan kadonnut, sillä maa veti nyt uumeniinsa kaiken kosteuden, joka kunnaalta valui alas. Jäljellä oli vain se uoma, jonka Juhana oli lapiollaan kaivanut.
Sen kauemmaksi ei Juhana uskaltanut mennä, sillä hän ei tohtinut astua
Poikon kartanoon.
Hiljaa hän palasi takaisin.
* * * * *
Kevään vaalea yö painui yli maan.
Juhlallisina seisoivat puut kohottaen latvansa ikäänkuin ikävöiden ikuisen valon kirkasta siltaa kohden.
Yön hiljaisuudessa nousivat tuhannet onnen kaipaukset vapaiksi maasta, etsien suurta toteutumisen valtakuntaa.
Viljaisten kartanossa valvoi Juhana.