Vielä ei ollut tullut se hetki, jolloin ihminen tahtoo kaiken omistaa ja toisen elämässä elää oman elämänsä suurena ja kokonaisena.
Vielä ei hän ollut noussut tuolle kukkulalle, jossa kohtalo ihmiselle näyttää kaiken maailman rikkauden, mutta sitten syöksee hänet alas ja jättää sielun palavasti ikävöimään sinne, missä kerran oli ollut, mutta jonne ei enää päästä taida.
Hän ei toivonut mitään muutosta siihen, mikä oli hänen omakseen tullut. Hän oli aivan tyytyväinen siihen, mitä hän omisti. Hän tahtoi ajan ja elämän loppumattomasti sellaista jatkuvan.
Toisinaan tunne leiskahti suurena liekkinä hänen sieluunsa, ja silloin mies oli voimakas ja täynnä palavaa tarmoa. Silloin työ ja toiminta oli hänelle rakkainta, ja silloin hän esimerkillään yllytti kaikkia ilolla ponnistamaan voimiansa viimeiseen. Silloin oli työ hänelle pyhintä, minkä ihminen on saanut.
Mutta toisinaan sai outo väsymys hänessä vallan. Se herpaisi koko hänen olemuksensa ja kumman uupumuksen valoi suoniin. Väsyneenä asteli silloin mies, ja unohtuneet olivat talon askareet.
Kaipaus, tunteen nuorempi sisar, ikuinen ikävä, rakkauden ainainen seuraaja, asteli hänen rinnallaan.
Hän oli niinkuin suuri lapsi, joka oli tottumaton saamaan hyväilyjä, niistä iloitsee ja silmät suurina ja onnen uupumus ruumiissa istuu ja odottaa saavansa lisää, uskaltamatta kuitenkaan pyytää mitään.
Toivo, että toinen hänelle kaiken antaisi ja hän itse kaiken saisi antaa, valtasi hänet.
Mies, joka kaiken ottaa itselleen kuuluvana osuutena, ei vielä ollut hänessä herännyt.
Ensimäiset päivät sen jälkeen, kuin Katarina tarun kimaltelevan vaipan läpi oli hänelle kuiskannut tunteestaan, oli Juhana onnellisena elänyt, itselleen kerraten niitä taikavoimaisia sanoja, jotka avaavat oven paratiisiin.