Kaunis olen silloin, kun kaipaus illan hämärässä avaa sielussasi suuret siipensä ja peittää kaiken muun maailman sinulta, niin ettet mitään muuta näe kuin oman onnesi unelman.
Kaunis olen minä, pyhä, rikas ja voimallinen.
Juhanan mieli leiskahteli ja ailahteli tunteen kesäisessä riemussa.
Missä hän kulki, siellä oli päivä, missä hän istui, siellä maa kukoisti, missä hän lepäsi, siellä koko luonto tuoksui. Päivät olivat täynnä väkeviä ajatuksia, yöt tulvillaan kuumia unelmia.
Päivät olivat niinkuin kaunista helminauhaa, jossa toinen helmi on toistaan kirkkaampi.
Mutta sitten tulivat ne päivät, jolloin tunne kaipasi päästä valloilleen, kaipasi sanoja, joihin se puetaan aivan kuin juhlapukuun.
Monasti hän Katarinaa lähestyi, mutta aina kuolivat sanat hänen huulillaan.
Hän mietti tunnettaan ja omistamisen mahdollisuutta. Silloin alakuloisuus sai vallan. Olihan armas toisen oma.
Ja tuska synnytti palavan kaipauksen saada puhua siitä hänelle, saada kuulla hänen lohduttavan. Silloin hänkin varmaan jaksaisi kaiken tyynesti kantaa.
Pitkät päivät hän tätä mietiskeli.