Vihdoin hänessä heräsi päätös, ja sen hän tahtoi panna toimeen.
Juhana riensi Poikon kartanoon päin. Hän oli päättänyt puhua kaikesta
Katarinalle, puhua aivan suoraan.
Tiellä tuli häntä vastaan vanhus, joka keppiinsä nojaten asteli
Viljaisiin päin.
Karkea oli vanhuksen puku, mutta hänen olemuksessaan oli jotain majesteetillista, mikä ehdottomasti vaikutti jokaiseen vastaantulijaan. Sellaisen leiman painaa kohtalo niiden kasvoihin, jotka ovat ihmeen saaneet nähdä.
Hyvin Juhana vanhuksen tunsi, sillä monasti vuoden kuluessa hän saapui Viljaisiin. Kerran oli Iisakki, jolla nimellä vanhusta mainittiin, omistanut Viljaisten kartanon ja oli siinä elellyt mahtavana herrana, jota kaikki pelkäsivät.
Eräänä päivänä hän oli mennyt pitkälle matkalle. Missä hän oli käynyt, ei kukaan tietänyt. Oliko käynyt pyhiinvaellusmatkalla vai missä lienee ollut. Mutta korska mies palasi hiljaisena ja nöyränä. Silloin oli hän luopunut kaikesta, antanut kartanonsa toisille ja oli sen jälkeen elänyt kurjien ja vaivaisten kesken, heittänyt upeat vaatteensa pois ja kiersi maita etsien niitä, joille voisi hyvää tehdä.
Iisakkia miellytti Juhana, sillä hän näki, millä rakkaudella tämä kartanoa hoiti, millä innolla tämä viljeli maata, joka kerran oli hänen omansa ollut.
Vapaaehtoisesti vanhus oli maansa jättänyt, mutta kokonaan ei hänen sydämensä ollut voinut siitä irtaantua, vaan joka vuosi hän palasi katsomaan, miten vilja pelloilla lainehti.
Silloin hän saattoi kauan seisoa pellon äyräällä ja katsella hedelmällistä maata. Mitä hän silloin mietti, ei kukaan tietänyt.
Kartanon ovesta sisään ei hän koskaan astunut, vaan jos hän siellä viivähti, niin nukkui hän ulkona suuren omenapuun alla. Ja ihmiset kertoivat silloin aina yöllä kuulleensa ihmeellisen kaunista linnunlaulua puusta, laulua niin helisevää, että sydän sitä kuullessaan aukeni ja taivaallinen rauha sen täytti.