Tällaisen yön vietettyään vanhus oli aina kepeämmin askelin poistunut kartanosta.
— Minne menet, poika? kysyi hän Juhanalta.
Juhana pysähtyi, sillä nyt vasta hän huomasi vanhuksen.
— Minun täytyy mennä Poikkoon, hän sanoi.
— Minä tulen juuri sieltä, enkä luule sinua siellä kaivattavan, vastasi vanhus. Sen vuoksi jää minun seuraani ja näytä minulle peltojasi.
Juhana olisi tahtonut vastustaa vanhusta ja mennä kuitenkin, mutta niin suuri oli se kunnioitus, jota hän tunsi vanhusta kohtaan, että hän nöyränä alistui vaatimukseen.
— Ehkä se onkin taivaan viittaus, että minun ei tule mennä hänen luokseen, ajatteli Juhana.
Hiljaa astelivat vanhus ja Juhana pellon pientaretta.
Iisakki kyseli Juhanalta, mutta pian hän huomasi, kuinka loitolla olivat nuoren miehen ajatukset, sillä puutteelliset ja epämääräiset olivat ne tiedot, jotka hän antoi.
Vanhus seisahtui ja katseli viljeltyä seutua.