— Kuinka suuresti minä tätä maan kolkkaa rakastan! sanoi hän hiljaa. Ei missään päivä paista niin kirkkaasti viljaan, ei missään heinä tuoksu niin väkevänä, ei missään lehto ole lempeämpi.
— Ja kuitenkin sinä siitä kerran luovuit?
— Ihminen voi jättää sen, joka hänelle on rakkainta, ja vasta sitten, kun hän on sen tehnyt, hän huomaa, kuinka paljon hän sen kautta on voittanut. Niin sinäkin kerran olet tekevä ja minun ajatukseni ovat lämpöisinä silloin sinun luonasi.
— Minäkin?
— Niin, sinäkin.
— Minä en voi luopua. Minä olen koettanut, mutta minä en ole voinut.
— Etkö ole voinut. Istu tähän pellon pientareelle, niin kerron sinulle oman elämäni tarinan. Siitä sinä olet näkevä, mitä ihminen voi, kun hän nöyrtyy korkeimman edessä.
Ja vanhus veti Juhanan istumaan viereensä pellon kukkaiselle pientareelle ja kertoi hänelle.
— Siitä on jo monen monta vuotta, kun minä herrana asuin tässä kartanossa. Olin ankara isäntä, kaikki minua pelkäsivät, ja minä iloitsin siitä, kun sen näin.
Olin kova ja tyly, enkä kellekään tahtonut tehdä hyvää.