Eräänä talvi-iltana, kun tuuli ulkona tuiversi puita, astui tupaani vanhus, maankulkija, niinkuin minäkin nyt olen.
Hän pyysi kattoa päänsä päälle yöksi.
Mutta minä en kerjäläisiä rakastanut, sillä olin aina ollut rikas ja siksi niitä halveksin. Vastasin, että minun tuvassani ei ollut sijaa sellaiselle.
Hiljaista oli tuvassani, sillä kukaan ei ollut uskaltanut koskaan tahtoani vastustaa.
Mutta muuan hiljainen mies, joka oli talossani renkinä — Johannes oli hänen nimensä, sama kuin sillä Jesuksen opetuslapsella, joka oli hänelle rakkain — hän sanoi minulle:
— Jollet omastasi tahdo antaa hänelle, niin anna siitä, joka kuuluu minulle. Anna hänelle minun osani tuvasta ja lämmöstä.
Kun minä sen kuulin, niin vihan veri nousi päähäni, ja minä kiivaana vastasin:
— Jos sinä omastasi tahdot antaa hänelle, niin saatkin sitten viettää yösi ulkosalla.
Minä tahdoin häntä rangaista, sillä pakkanen oli tuima ja minä tiesin, että hän siinä kangistuisi kuoliaaksi. Niin kova oli sydämeni jokaista kohtaan, joka minua uskalsi vastustaa.
Mutta nöyränä vastasi Johannes: