Kun sen kuullut olin, palasin kotiani, annoin taloni rengilleni ja läksin uudelleen etsimään häntä, joka talvisena yönä oli majassani ollut ja jonka asunnossa minä yöni olin viettänyt.
Eräänä päivänä tavattiin renkini huoneessaan nukkuneena. Jumala oli hänet siirtänyt sille vuoteelle, joka hänelle oli valmistettu.
Silloin myin kartanoni, jaoin rahat köyhille ja vaivaisille.
Joka kesä minun täytyy palata tänne, ja kun yöni nukun omenapuun alla, jonka jumala siihen paikkaan on kasvattanut, missä renkini näin sen alla nukkuvan, kuulen unessa tuon paratiisin linnun laulavan. Silloin minä jälleen lähden reippaana pois ja etsin herraani ja mestariani.
Häntä minä odotan ja toivon, että hän kerran on tuleva luokseni ja sanova:
— Sinun vuoteesi olen minä valmistanut, tule ja seuraa minua, jotta levolle pääsisit ja unesi olisi suloinen.
Mutta vielä hän viipyy, ja minun sydämeni odottaa häntä ikävöiden.
Mutta ei minun ikävöimiseni ole raskas, sillä olenhan hänen kauttaan sen tajunnut, että meidän tulee kaikesta luopua omistaaksemme kaiken.
Iisakki vaikeni. Hän katsoi loitolle, katsoi yli viljapellon, joka juuri alkoi tähälle nousta, loitos, sinne, missä metsä sinisenä kohosi. Ja hänen vapiseva kätensä otti maasta pienen kukan, ja hän sanoi:
— Katso tätä kukkaista, jossa taivas ja sen sininen kauneus kuvansa on löytänyt. Sen minun herrani ja mestarini antaa kasvaa viljan keskellä, jotta me huomaisimme, että maailmassa on muutakin kuin vain leipää. Ja niinkuin hän kauneutta meille runsaasti jakaa, niin tulee meidänkin kaunein omassa sielussamme hänelle pyhittää. Ja kuinka me sen tehdä taitaisimme, jos meidän ajatuksemme ovat kiinni maallisessa.