Vanhus oli vaiennut.
Mutta ääni Juhanan sielussa puhui:
— Luovu onnestasi, jotta hänet, jota rakastat, onnelliseksi tekisit.
VII.
Ei ihminen milloinkaan tunne elämänarvoa niin suureksi kuin silloin, kun hän vapaaehtoisesti, kenenkään vaatimatta luopuu siitä, mikä hänelle on rakkainta, antaa sen pois, jotta toiselle sen kautta koituisi onni suurempi kuin antajalle.
Kaunis on sen miehen sielu, joka elämänsä antaa isänmaalleen, antaa hymyillen ja kysyttäessä, miksi hän sen tekee, vastaa: en tiedä, minun täytyy niin tehdä.
Mutta vielä kauniimpi on sen miehen sielu, joka uhraa kaiken sille, jota rakastaa. Sillä helppoa on kuolla pyhän innon vallassa, mutta raskasta on elää, kun uhrin jälkeen tietää saavansa viettää ilotonta elämää.
Hitaasti astui Juhana Poikon kartanoa kohden. Raskasta oli kulku, mutta jota lähemmäksi hän tuli, sitä suurempi rauha hänessä sai vallan, ja hänen sielunsa täytti voimakas ja ihmeellinen viileys aivan kuin helteisen päivän jälkeen, kun pitkäisen tuli on piirtänyt tulikirjaimensa taivaan lakeen.
Vanhuksen kertomus elämästään oli tullut vaatimuksena, jonka mukaan
Juhana oli päättänyt toimia.
Hän tiesi, että toisin ei hän voi tehdä, kuin mitä hän nyt aikoi. Ja kun hän kartanoon oli tullut ja seisoessaan Katarinan oven takana otti lakin päästään ja kädellään pyyhkäisi tukkaansa, niin leikki alakuloinen hymy hänen huulillaan.