Kun Katarina kuuli oven käyvän ja katsahti sinnepäin, sävähtivät veret hänen poskilleen.
Hän oli istunut huoneessaan, ja palava ikävä oli hänen poveensa painunut ja hänen oli täytynyt ajatella vain tuota yhtä ainoata.
Hiljaa oli hän alkanut puhua:
— Sinun täytyy tulla minun luokseni! Sinun täytyy tulla minun luokseni!
Ja nyt oli tuo toivomus, tuo käsky täyttynyt.
Juhana seisoi tuolla, seisoi hänen edessään.
Riemu nousi Katarinan rintaan niinkuin väkevä virta. Hän oli Kemiön saaren luona usein katsellut, miten meri siellä vuorokausien eri hetkinä nousee ja laskee ja väkevänä, vastakkaisiin suuntiin kulkevana vyöryaallokkona voimaansa näyttää. Ihmetellen hän usein oli tuota luonnon leikkiä katsellut, ja nyt tuo kuva oli hänen mielessään, eikä hän päässyt siitä vapaaksi.
— Onko kartanossa mitään erikuista tapahtunut, koska vouti on täällä? kysyi Katarina leikillisellä äänellä.
— Ei kartanossa, mutta kyllä minulle.
Juhanan ääni oli juhlallinen ja siinä oli outo sointu.